Puolustaja

22.2.2009 Maarit kirjoitti:

PUOLUSTAJA

Katselen värikästä maalausta, jossa kaksi pelaajaa kiistelee pallosta ja kolmas on taustalla – kaikki näyttävät tytöiltä. Kentän laidalla on muutama katsoja, ja he kannustavat hurjasti. Kannustuksista ainakin osa huudetaan omalla alueella taistelevalle pelaajalle, sillä teoksen nimi on ”Puolustaja”. Maalauksen on tehnyt Fair Play Teamin pelaaja Laura, joka kuoli yllättäen aivan tämän vuoden alussa, vasta 14-vuotiaana.

Laura oli paitsi jalkapalloilija myös taiteilija, jonka töitä on esillä parhaillaan Hakunilan kirkon näyttelyssä. Lauran työt hehkuvat elämänriemua ja näkemyksen voimaa. Suuri osa teoksista on maisemakuvia: merellisiä kallioita, putouksia, metsää. Erään suurta virtaa kuvaavan maalauksen nimi on ”Sisäistä Woimaa”. Laura kuvasi myös isoja tyttöjä sekä krokotiilejä, jotka kuva kuvalta lisääntyvät ja kasvavat ja jotka naurattavat katsojaa. Osa töistä on osoitettu perheenjäsenille, kuten ”Pelihikeä Velipojalle” sekä ”Hiljaisuutta ja RAUHAA äidille”.

Eniten minua mykistää Lauran varmuus, juuri tuo sisäinen voima. Muistan, kun hän pari vuotta sitten oli tulossa joukkueeseemme – suoraan P97-joukkueen Rautia-turnaukseen pelaamaan. Totesin Lauran äidille: ”Onpa reipas asenne!” Ja totta tosiaan: Laura pelasi siinä missä muutkin. Kukaan ei yhtään huomannut, että hän oli ihan uusi pelaaja, ei ainuttakaan harkkatuntia takana.

Laura osoittautuikin taitavaksi pelaajaksi: meidän pienen hyökkääjän mielestä hän oli ”kaikkein paras puolustaja”. Pelaajat ja vanhemmat muistavat hänet myös herttaisena ja ystävällisenä tyttönä – vähän aran oloisena. Kentällä ujous oli kuitenkin poissa ja Laura oikein syttyi pelaamaan täysillä. Vasta jälkikäteen äidin puheista ymmärsin, kuinka tärkeää jalkapallo oli Lauralle. Joillekin on jäänyt syksyiseltä leiriltämme muistikuva, kun Laura pelasi futista äitinsä kanssa sunnuntaiaamuna kamalassa myrskyssä.

Tietysti voi ajatella, että joillakin nyt vain sattuu olemaan sisäinen vimma tehdä asioita. Tämä ajatus on aika masentava – sittenhän jotkut vain ovat hyviä ja toiset eivät ja siinä se. Laura oli myös iloinen ja nöyrä. 9-vuotiaana hän oli kiitollinen siitä, että hänellä oli kavereita ja että hän oli oppinut lukemaan ja laskemaan. Varmasti monella muullakin on ainakin sata syytä olla iloinen ja tyytyväinen, mutta elämästä tuntuu silti puuttuvan jotain, pieni kivi hiertää nappiksessa. Tai sitten ei vain uskalla, ainakaan vielä.

Joka päivä tuon loppiais-illan jälkeen, jolloin suruviesti saavutti minut, olen ajatellut Lauran äkillistä lähtöä. Puolustajaa ei välttämättä aina huomata samalla tavalla kuin maalintekijää – paitsi silloin kun vastus on kova. Laura joutui elämänsä aikana varmasti myös taistelemaan paljon, suojaamaan omaa elämäänsä. Laura kuvasi eräissä töissään itsensä ja koko perheensä enkeleiksi. Hänen äitinsä ajatteleekin, että Laura kannustaa joukkuettamme aina pilven reunalta ja on aina mukana.

Toivon, että saisimme jotakin heijastusta tai sitä Lauran veljelleen toivomaa ”pelihikeä” Puolustajan pilveltä, jotta me laitahyökkääjät, vasemmat pakit, veskat, valmentajat ja vanhemmat ja KAIKKI voisimme saada sisäistä voimaa uskaltaaksemme kohdata haasteita – vaikkapa sen pallon.

Lauran muistonäyttelyyn voi tutustua 31.3. saakka Hakunilan kirkon seurakuntasalissa silloin, kun kirkko on auki. Kahvila on avoinna ti-pe klo 11-14.