NIKEN BLOGI

New School vs. Old School, nuoren ja vanhan koulukunnan valmentajat (5.7.2018)

 

Olen viime aikoina kuullut paljonkin keskustelua juniorijalkapallon valmentajien jakautumisesta New School- ja Old School- valmentajiin. Itse koen tämän keskustelun alkaneen jo jokunen vuosi sitten, espanjalaisen ekkono- metodin sekä pelikeskeisemmän ja kyselytekniikkaan pohjautuvan harjoittelu- ja valmennuskulttuurin myötä. Käynnissä olevan suomalaisen jalkapallon muutosprosessin ohessa, tämä keskustelu on yltynyt jopa ikäviä piirteitä saavaan vastakkainasetteluun saakka.

Viime vuosien aikana, päätoimisten työtekijöiden ja nimenomaan valmentajien määrä suomalaisessa juniorijalkapallossa on noussut huomattavasti. Valmentajamarkkinoille on tullut paljon nuoria oman pelaajauransa mahdollisesti jo aikaisessa vaiheessa lopettaneita kielitaitoisia ja joissain tapauksissa jo korkeasti kouluttautuneitakin valmentajia. Heillä on valtava palo lajiin ja loputon tiedonjano. Kunnianhimoa kouluttautua edelleen sekä mahdollisuus opiskella. Koulutustarjontaa on tullut lisää ja samaan aikaan on tullut mahdolliseksi kouluttaa itseään omatoimisesti myös ulkomailla. Tämän kaltaisia mahdollisuuksia ei aikaisemmin ole ollut tai niihin osallistuminen on ollut varsinkin ennen internet- tai some- aikakautta huomattavasti vaikeampaa.

Samaan aikaan meillä työskentelee iso joukko valmentajia, joilla on jopa vuosikymmenten kokemus valmentamisesta ja seuratyöstä. Heillä saattaa olla takana pitkä oma pelaajaura korkealla tasolla ja he ovat tulleet seura- ja valmennustyöhön alun perin sitä kautta, että pelaamisen jälkeen on ollut halu jatkaa lajin parissa. He ovat kouluttautuneita, mutta koulutuksista on saattanut vierähtää jo tovi. He saattavat perustaa valmennusoppinsa pitkälti pohjautuen omaan vahvaan kokemukseensa sekä ajoittain mahdollisesti myös siihen, kuinka heitä itseään on aikoinaan valmennettu.

Nyt nämä kaksi edellä kuvailtua maailmaa ovat ajautuneet yhteentörmäykseen osittain väärinkäsitysten ja henkilökemioiden vuoksi, mutta valitettavasti myös ihan silkan ylimielisyyden vuoksi. Olen esimerkiksi ollut todistamassa tilannetta, jossa seurassa kauemmin ollut iältään vanhempi valmennuksesta vastaava henkilö, ei ole halunnut ottaa vastaan ajatuksia seuran fyysisen valmennuksen suunnittelussa nuoremmalta fyysisen valmennuksen ammattilaiselta. Olen myös kuullut tapauksesta, jossa iältään vanhempi valmentaja on kesken ottelun ollut vahvasti sitä mieltä, että nuoremman polven valmentajalla ei ole osaamista neuvoa häntä. Vastavuoroisesta olen myös kuullut, kuinka nuoremman polven ekkono- taustainen valmentaja ainoana palautteenaan alle 10- vuotiaille pelaajilleen vaati havainnointia, vaikka selkeästi pelaajilla ei ole käsitystä siitä mitä pitäisi havainnoida tai edes ymmärtää mitä se tarkoittaa. Uuteen koulukuntaan tuntuu kuuluvan myös koko lajitermistön uudistamishalukkuus ja kun työkseen seurailee eri seurojen harjoituksia ja pelejä on joillekin valmentajille syntynyt kokonaan uusi kieli uusine termeineen, jotka eivät ole yhtenäisiä tai aina edes ymmärrettäviä.

Mielestäni meillä, eli maalla jonka jalkapallokulttuuri on tavallaan nykymuodossaan vielä nuorta ja varsinkin keskustelukulttuuri ja ymmärrys jalkapallon ympärillä on vasta kehittymässä, ei ole varaa hukata energiaa keskinäiseen nokitteluun osaamisesta. Kiistatonta on se, ettei kukaan meistä ole toistaiseksi keksinyt sitä viisasten kiveä jolla miesten maajoukkue saataisiin arvokilpailuihin tai oikeasti kaikin puolin toimivaa mallia, jossa meidän parhailla 15-17- vuotiailla lupauksilla olisi mahdollisuus keskittyä täysillä vain jalkapalloon. Emme voi myöskään kehuskella vielä sillä kuinka laadukkaita jalkapalloseurojemme toimintaympäristöt ovat, vaikka olemmekin menneet paljon eteenpäin.

Kokemuksesta ja sen mukanaan tuomasta tietotaidosta on valmentamisessa vain hyötyä, enkä usko, että sitä kiistää kukaan. Valmentajana pitää kuitenkin kyetä jatkuvasti uudistumaan, koska pelikin muuttuu koko ajan. Uskon että kuulun itse siihen sukupolveen, joka väsymiseen saakka saattoi toistaa jotain suljettua harjoitetta ilman havainnointiin perustuvaa päätöksentekoa. Harjoite saattoi olla tylsä, mutta sen avulla jotkin peruspelaamisen osatekijät saivat taatusti paljon toistoja. Pelaajilta ei silloin paljon kyselty vaan käskettiin, harjoituksissa juostiin ja pelattiin korkeintaan lopuksi, jos silloinkaan. Tänä päivänä valmentajan pitää osata aidosti kohdata pelaajansa ja käsitellä heitä. Osata perustella pelaajille kantansa sekä huomioitava ja ymmärrettävä se, että jalkapalloa voi pelata niin monella eri tavalla. On oltava jatkuvasti avoin uusille ajatuksille ja oltava nöyrä mutta ei nöyristellä.

 

Uusi kausi, tutut kujeet (16.4.2018)

 

Taas on pitkä talvi treenattu, opittu toivottavasti paljon uutta ja sarjojen alkaessa tuota oppimisen määrää mitataan otteluissa.

Aikuisten tasolla jalkapallossa eletään ottelusta toiseen. Joka viikko tekemisen tasoa mitataan ottelussa ja niin raakaa kuin se onkin, ottelun tulos määrittää, onko viikko ollut onnistunut vai ei. Aikuisten tasolla vain kolme pistettä on se mikä merkitsee, eikä kukaan suuresta yleisöstä enää myöhemmin välttämättä muista, millä keinoin nuo kolme pistettä on saavutettu, valmentajat toki muistavat. Talvi on harjoiteltu joukkueen omaa pelitapaa ja kauden alkaessa harjoiteltuun pelitapaan tehdään tarvittaessa muutoksia viikoittaisen vastustajan mukaan. Kohdattava vastustaja tai sen pelitapa määrittelee myös sitä, kuinka paljon omaa pelitapaa on tarpeellista muuttaa suhteessa vastustajaan. Tärkeintä on luottaa omaan valittuun pelitapaan ja luottaa siihen, että sen avulla tulee tulosta, mutta on myös kyettävä reagoimaan nopeasti, jos jokin asia ei kentällä toimi odotetun mukaisesti. Ottelusta toiseen eläminen on hektistä ja joka viikko on kyettävä löytämään kentälle ne pelaajat, jotka ovat juuri sillä hetkellä ”kuumia” ja pidettävä tyytyväisinä ne, jotka sillä hetkellä eivät ole välttämättä edes kokoonpanossa. Peilillisesti parempi joukkue ei välttämättä aina voita ja sattumallakin saattaa olla oma osuutensa. Paineet tuloksesta ovat kovia, mutta samalla tilanne on valmentajalle nautinnollinen, olet juuri niin hyvä kun tulostaulu sillä hetkellä kertoo.

Juniorijalkapallossa yksittäisen ottelun tulos ei ole tärkeintä. Tietysti voitosta aina pelataan, mutta yksittäistä tulosta tärkeämpää on kasvattaa pelaajaa siihen, että aikuisten tasolla ollaan valmiita vastaamaan edellä mainittuun haasteeseen joka viikko. Juniorijalkapallossa on tärkeintä kehittää pelaajia pitkäjänteisessä prosessissa, jossa yksittäiset ottelut ja turnaukset ovat vain välitavoitteita mitata omaa tekemistään suhteessa muihin. Arkipäivän laadukas tekeminen on tärkeintä ja joukkueen valmentaja on vastuussa siitä, että jokainen pelaaja saa tasonsa mukaisesti haastetta, joka ikisessä joukkueen tapahtumassa. Juniorijalkapallossa valmentaminen on kokonaisvaltaista pelaajan kehittämistä. Valmentajan täytyy huomioida jokaisen pelaajan tekninen, taktinen, fyysinen ja henkinen osa-alue ja kyettävä auttamaan pelaajaa oivaltamaan pelissä jatkuvasti muuttuvia tilanteita kentän eri osa-alueilla, pallollisena ja pallottomana oman pelipaikkansa näkökulmasta. Vastuu on kova, juniorivalmentajalla ei ole varaa alisuorittaa ja tehdä karhunpalvelusta pelaajalle.

Pelien alkaessa en malta olla kommentoimatta myös olosuhteita. Vaikka olosuhteet ovat viime vuosien aikana menneet valtavasti eteenpäin, kiitos yksityisellä rahalla rakennettujen kenttien, paljon on vielä tehtävää. Jalkapallosta puhutaan päättäjien suulla kauniilla sanoilla ja kehutaan sen yhteiskunnallista merkitystä myös muiden, kun jalkapalloseuroissa pelaavien liikuttamisessa. Missä ovat kuitenkin konkreettiset toimenpiteet olosuhteiden kehittämiseksi tai kenttätilanteen helpottamiseksi? Harrastajamäärien edelleen kasvaessa tekonurmikenttiä ja varsinkin talviharjoittelumahdollisuuksia tarvitaan lisää, jotta voimme tarjota kaikille halukkaille mahdollisuuden harrastaa ja ennen kaikkea, jotta saisimme lisää uusia pelaajia lajin pariin. Hyvillä ja paremmilla harjoitusolosuhteilla voimme myös vaikuttaa siihen, että saavuttaisimme edes hieman kiinni etumatkaa kansainvälisellä tasolla, vaikka olosuhteet ovatkin vain yksi osa sitä keskustelua.

Mielestäni olosuhteiden puute, jarruttaa lajin ja lajikulttuurin kehitystä. Esimerkiksi FC Kontun kaltainen suuri junioriseura, ei kykenisi järjestämään toimintaa kaikille seuran pelaajille ilman yksityisellä rahalla eli käytännössä pelaajien ja pelaajien vanhempien rahoittamana toteutettua omaa kenttäprojektia. Mikä on kuntien ja kaupunkien vastuu, kun harrastamisen kustannukset nousevat yksityisellä rahalla rakentamisen seurauksena? Jalkapallo on harrastetuin laji ja mielestäni kuntien ja kaupunkien tulisi osallistua omalla panoksellaan jalkapallon kehittämiseen ja eteenpäin viemiseen luomalla olosuhteita. Kun mennään ”lillukanvarsiin” on tragikoomista, että kunnat ja kaupungit haluavat talvella jäädyttää useita kenttiä ”luistelukäyttöön” kun tuota luisteluaikaa oli tänäkin talvena Etelä-Suomessa yhteensä ehkä kuukausi. Nyt sitten odotellaan kenttien sulamista jääpeitteestä tai auraillaan niitä auki talkoovoimin, kun pelit pitäisi jo päästä aloittamaan ja ulkokentille pitäisi päästä harjoittelemaan. Olosuhteiden kehittämisestä puhutaan paljon, nyt kuitenkin jopa Veikkausliigatasolla joudutaan siirtämään otteluita pelattavaksi poikkeusjärjestelyillä varakentille ja mikä yleisön näkökulmasta pahinta, useassa tapauksessa kokonaan vieraille paikkakunnille. Tämä ei ole parasta mahdollista mainosta tai arvostuksen nousua liigalle eikä lajille

 

 

Seurojen Palloliitto- puheista konkretiaan (26.1.2018)

 

Viime viikonloppuna saimme jalkapallon kattojärjestöllemme Palloliitolle uuden puheenjohtajan Ari Lahden. Samalla järjestyksessään 89. liittokokous päätti hyväksyä siirtymisen kokonaan uuteen hallinto- ja toimintamalliin vuonna 2020. Uusi hallinto- ja toimintamalli on nimeltään Seurojen Palloliitto.

Seurojen Palloliitto- hankkeen tärkeimpänä tavoitteena on uudistaa 111- vuotiaan Palloliiton hallintomallia. Lyhyesti sanottuna uudistamalla toimintatapoja ja organisaatiorakenteita, vapauttaa resursseja hallinnosta käytäntöön ja tehostaa näin jäsenseuroille tarjottavia palveluita. Tavoitteena on myös lisätä nykyisen palveluorganisaation vaikuttavuutta koko maan alueella, hyödyntämällä aiempaa joustavammin koko henkilöstön eli vanhojen piiriorganisaatioiden ja Palloliiton osaamista nykyisiä aluerajoja laajemmin.

Suurehkon helsinkiläisen seuran valmennuspäällikön näkökulmasta, tunnelma on odottava. Totta kai jokaisella meistä on luonnollisesti ajatus siitä, että suomalainen jalkapallo kehittyy ja menee eteenpäin. Kaikki uudistukset ja toimenpiteet mm. pelaajakehityksen tehostamiseksi ja varmistamiseksi, ovat varmasti jokaiselle tilanteen taustoja paremmin tuntevalle laji-ihmiselle enemmän kuin tervetulleita. Vaikka eteenpäin on menty, on koko lajikulttuurin juurruttamisessa maahamme edelleen töitä tehtävänä ja paljon. Tässä lobbaamisessa lajin kattojärjestö on mielestäni avainasemassa. Jalkapallo on suomen suosituin laji harrastajamäärillä mitattuna. Emme kuitenkaan ole saavuttaneet yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta mainittavaa kansainvälistä menestystä Palloliiton vanhojen toimintamallien aikana, joten on ihan selvää, että jotain muuta pitää tehdä ja jotain uutta kokeilla. Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen, onhan jalkapallo kaikilla mittareilla mitattuna ylivoimaisesti myös kilpailluin laji maailmanlaajuisesti.

Seurojen Palloliitto- hankkeen tärkeimpiä tavoitteita on siis tehostaa esimerkiksi jäsenseuroille tarjottavia palveluita. Kun tarkastellaan lähemmin tätä asiaa, nousee ainakin itselläni ensimmäisenä mieleen koulutus. Pystyäkseen tarjoamaan laadukkaan seuraympäristön ja laadukasta valmennusta, seura tarvitsee ammattitaitoisia työntekijöitä kaikille tasoille. Mitä parempia ja paremmin hoidettuja seuramme ovat, sitä parempia pelaajia kykenemme seuroissa kehittämään. Jalkapallolla on mahdollisuus kasvaa Suomessa vieläkin suuremmaksi ja seuratoiminnassa on vara kehittyä ja paljon, mutta ei enää nykyisen kaltaisella vapaaehtoisten työpanokseen perustuvilla toimintamalleilla. Vapaaehtoistoimijoita tarvitaan, heidän tekemänsä työ on korvaamatonta mutta heidän resurssinsa ovat rajalliset ja seuratyössä työt kasaantuvat väkisin liian harvojen päätoimisten harteille. On myös edelleen perusteltua miettiä, onko meillä liikaa seuroja ja olisiko Seurojen Palloliiton määrittämällä alueellisella seurojen välisellä yhteistyöllä mahdollisuus löytää ratkaisuja resurssipulaan.

Ammattitaitoisia työntekijöitä seuratoimintaan siis tarvitaan ja niitä saadaan siis joko rahalla tai kouluttamalla itse. Suomalaisessa jalkapallossa raha ja sen puute on ainainen haaste, eikä sitä varsinkaan ruohonjuuritasolla ole koskaan ylimääräistä. Vaihtoehdoksi jää esimerkiksi kaltaisellemme seuralle kouluttaa toimihenkilömme muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta itse. Tähän kaipaisin Seurojen Palloliitolta ihan konkreettisia tukitoimia. Tiedän että esimerkiksi valmentajakoulutusta on jo uudistettu ja sitä ollaan käsittääkseni edelleen uudistamassa. Ei liene kuitenkaan kenenkään etu, että meillä on tätä nykyä kaksi keskenään kilpailevaa valmentajakoulutusputkea, Palloliiton putki ja Eerikkilän urheiluopiston sekä espanjalaisen Soccer Servicen yhdessä tarjoama putki. Jotta valmentajakoulutuksesta olisi ihan konkreettista hyötyä arkipäivän tekemiseen, valmentajien pitää päästä valmentamaan ja keskittymään vain siihen. Tämä tarkoittaa sitä, että seuroihin täytyisi saada lisää omien alojensa erikoisasiantuntijoita luomaan laadukkaan valmennuksen ympärille tarvittavia välttämättömiä tukitoimia.

 

Syksy vuoden kiireisintä aikaa (1.12.2017)

 

Edellisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt jonkin verran aikaa. Tämä johtuu siitä, että syksy on jalkapalloseuroissa vuoden kiireisintä aikaa. Kalenterin täyttävät seuraavan kauden suunnitteluun käytettävät palaverit eri joukkueiden kanssa ja joukkueiden vanhempainillat. Uusien perustettavien joukkueiden kasaaminen, mahdollisten yhteisjoukkueiden ja seurayhteistyömahdollisuuksien kartoittaminen, uusien valmentajien rekrytointi ja vanhojen jatkamisen varmistaminen. Oman aikansa ottaa myös talven harjoitus- ja pelivuorojen jakaminen joukkueille. Niukoista resursseista huolimatta, pitäisi jokaiselle joukkueelle löytää riittävä ja pelaajakehitystä tukeva harjoitus- ja pelivuororytmi.

Näin syksyn tullen nostaa päätään myös moni, ei niin mukava ilmiö. Toinen näistä ilmiöistä on pelaajien suora värvääminen toisiin seuroihin, jopa silloin kun sarjat ja pelit ovat vielä kesken. Mielestäni on ihan perusteltua, jos pelaaja siirtyy toiseen seuraan paremman toimintaympäristön tai kehittymismahdollisuuksien perässä tai itse hakeutuu toisen seuran avoimiin harjoituksiin. Pelaajille pitäisi kuitenkin antaa rauha pelata kausi loppuun nykyisessä seurassaan ja rauhoittaa tilanne siihen asti ja välttää kokonaan yhteydenotot suoraan pelaajiin tai pelaajien vanhempiin. Seuravalinnassa jokaisen pelaajan tulisi miettiä hyvin tarkkaan mitä se juuri hänen kohdallaan tarkoittaa. Mikäli uusi mahdollinen seura tarjoaa mahdollisuutta pelata seuraavalla kaudella, vaikka korkeammalla sarjatasolla, mikä esimerkiksi olisi tarjolla oleva rooli joukkueessa? Penkille jonon jatkoksi ei kannata kenenkään siirtyä. Mikä on valmennuksen taso? Missä olosuhteissa uusi seura harjoittelee? Minkä pituinen treenimatka tulisi olemaan? ja niin edelleen…. Toinen erittäin tärkeä mutta valitettavan usein unohtuva asia on myös tulevaisuus. Eli mitä tapahtuu sen seuraavan kauden jälkeen? Missä sarjassa uuden seuran seuraava ikäluokka pelaa, tai sitä seuraava? Mitä tällä uudella houkuttelevalta vaikuttavalla seuralla on tarjota minulle kahden tai kolmen vuoden päästä? Onko seuralla tarjota aikuisten joukkuetta ja millä tasolla? Valitettavan usein päätöksiä seuran vaihtamisesta tehdään kuitenkin pelaajan vanhempien toimesta ja vääristä syistä. Varsinkin nuorten pelaajien ja valitettavan usein myös hyvin nuorten pelaajien kohdalla, jolloin tehtävät päätökset eivät perustu välttämättä oikeisiin syihin, eikä kaikkia edellä mainittuja asioita huomioida.

Pelaajien siirtymisessä seurasta toiseen pitäisi seurojen olla aktiivisia keskenään. Yhteydenotot pitäisi tehdä seurojen välillä, eikä seurojen ja pelaajien tai pelaajien vanhempien välillä. Olisi myös isommassa kuvassa suomalaisen jalkapallon etu, että lahjakkaille hyville pelaajille löytyisi paras mahdollinen kehittymisympäristö. Seurat tai valmentajat eivät saisi olla mustasukkaisia omista pelaajistaan, vaan kaikessa toiminnassa pitäisi ajatella pelaajan etua. Pelaajien perheet tekevät tietysti ratkaisevat päätökset, mutta seurojen vastuu siirroissa pitäisi olla suurempi. Olisi suomalaisen jalkapallon etu, jos seuroissa osattaisiin tarkastella kriittisesti omaa toimintaa. Olisi uskallusta tehdä aidosti yhteistyötä, jossa parhaille pelaajille löydetään väylät eteenpäin haasteellisempaan ympäristöön, mutta kyetään löytämään myös keinot luoda elinvoimaisia ympäristöjä harrastamiseen ja säilyttää kilpailullisuus yksittäisistä lähtijöistä huolimatta.

Syksyisin seuroissa havahdutaan pelaajien siirtymisen lisäksi myös siihen, että seuroissa työskentelevät henkilöt vaihtavat työpaikkojaan. Kuka valmennuksen ja kuka muuten vain seuratyön osalta. Valmentajat vaihtuvat, kun joukkueita nousee ja putoaa, uusista tukirahoista päätetään ja kun päätös tulee, rekrytointiprosessit laitetaan käyntiin ja asioita tapahtuu joskus hyvinkin nopealla aikataululla. Kun tässä palapelissä yksi pala siirtyy, se avaa työpaikkoja ja tilaisuuksia muille. Varsinkin seuratyössä näissä tilanteissa seuran strategiaprosessi kulminoituu usein tiettyjen yksittäisten vahvojen henkilöiden työpanokseen, jolloin näiden vaihtaessa työpaikkaa seura ajautuu ainakin hetkeksi tuuliajolle. Olisi erittäin tärkeää, että seuralla olisi selkeät ja vahvat seuravetoiset toimintamallit ja linjaukset. Tällöin koko seuraa ei tarvitsisi rakentaa aina uudelleen yhden palasen vaihtaessa paikkaa. Pitkäjänteisestä toiminnasta ja sen suunnittelusta saataisiin pidettyä kiinni, kun tietyt toimintamallit olisivat aina samoja, vaikka henkilöt vaihtuisivatkin.

Pitkäjänteisyys on se sana, johon kaikessa toiminnassa pitäisi tähdätä ja uutta kautta suunnitellessa sitä tulee usein ajateltua. Pitkäjänteisyyden perään huudellaan myös pelaajakehityksessä ja seurat piikittelevät toiminnan laadusta toisiaan. Pelaajien kuitenkin vaihtaessa seuraa joskus jopa kesken kauden, ei pitkäjänteisyydestä kannattaisi kauheasti huudella. Seurat kilpailevat samoista pelaajista, vaikka todellisuudessa moni seura kamppailee samojen haasteiden kanssa pelaajamäärän riittävyyden osalta varsinkin kilpatasolla. Olisikin syytä miettiä onko meillä liikaa seuroja ja varsinkin kilpapuolella toimintoja olisi varmasti järkevä yhdistää.

Mukavuusalueelta epämukavuusalueelle (31.7.2017)

 

Edellinen blogitekstini herätti muutamia kiinnostavia kysymyksiä ja keskusteluja, joihin ajattelin tässä tekstissäni hieman syventyä.

Mitä käytännössä tarkoittaa, että harjoituksissa on aina kivaa? Voiko harjoituksissa olla aina kivaa? Miten tähän liittyy pelaajasta itsestään lähtevä motivaatio harjoitteluun?

On tavallista, että ihminen tekee asioita, joissa saa kokea onnistumisen tunteita ja olla omalla mukavuusalueellaan. Harva meistä haluaa ainakaan kovin pitkään tehdä sellaisia asioita, joita ei osaa niin hyvin, joissa epäonnistuu tai on riski epäonnistua. Niin on myös jalkapallossa. Kehittyäkseen jalkapallossa paremmaksi pelaajaksi, pelaajan on kuitenkin päästävä pois mukavuusalueeltaan ja mentävä rohkeasti epämukavuusalueelle.

Omalla mukavuusalueella harjoittelu on varmasti kivaa ja lapsuusvaiheen harjoittelussa tiettyyn pisteeseen saakka tavoitteellisuutta tärkeämpää. Tärkeintä on harjoitella oikeita asioita. Lapsuusvaiheen jalkapallossa tämä toteutetaan usein erilaisten leikkien tai kilpailujen avulla, jolloin sopivasti ”huijaamalla” saadaan pelaaja tekemään haluttuja asioita leikin varjolla. Tällöin harjoittelusta saadaan helposti myös kivaa. Nuori pelaaja huomaa, että pallo alkaakin yhtäkkiä totella jalkoja. Kipinä on sytytetty. Omalla ajalla käydään itsekseen tai kavereiden kanssa treenaamassa joukkueharjoituksissa opittuja asioita lisää, koska jalkapallo on kivaa. Toistojen kautta kehittymistä tapahtuu huomaamatta. TV:stä ja netistä seurataan jalkapalloa ja saadaan esikuvia, joita seurataan ja joilta opitaan asioita aina hiustyyliä myöten. Syntyy unelmia.

Mitä vanhemmaksi tullaan, unelmat muuttuvat joillain ehkä konkreettisiksi tavoitteiksi ja harjoittelu muuttuu tavoitteellisemmaksi. Harjoituksissa aletaan entistä enemmän keskittyä yksilön vahvuuksiin ja heikkouksiin, tai esimerkiksi harjoitusta vaativiin pelipaikkakohtaisiin asioihin. Pelaaja, joka on vaikkapa tottunut käyttämään isoa kokoaan tai nopeuttaan ja tekemään paljon maaleja, joutuu huomaamaan, että pelikaverit ympärillä ja vastassa olevat vastustajat ovat yhden talven aikana kasvaneet, vahvistuneet ja kehittyneet. Tilaa ja aikaa on vähemmän ja ne viimekesäiset kikat eivät ehkä enää toimikaan tai edes maalintekotilanteisiin ei enää pääse. Ollaan tilanteessa, jossa joudutaan opettelemaan uusia asioita, uusia keinoja pelata, ehkä jopa kokonaan toisella pelipaikalla kuin mihin on tottunut. Varsinkin nuori pelaaja voi kokea vahvuuksiensa tai vaikka taidollisten perusasioiden harjoittelun usein tylsäksi, koska kokee jo hallitsevansa asian. Heikkouksia ei usein haluta tai jakseta kehittää, koska silloin mennään toisella tavalla epämukavuusalueelle. Näin ollen voidaan olla tilanteessa, jolloin harjoittelu ei välttämättä ole aina kivaa.

Näissä tilanteissa mitataan pelaajan sisäistä motivaatiota harjoitteluun, kärsivällisyyttä ja omalla epämukavuusalueella olemista. Kaikki lähtee pelaajan omasta halusta harjoitella ja kehittyä. Valmentajan tehtävä on auttaa ja tukea pelaajaa astumaan pois mukavuusalueeltaan ja pyrkiä luomaan joukkueeseen sitä tukeva positiivinen oppimisen ilmapiiri. Valmentaja voi myös yrittää motivoida pelaajaa pelolla tai palkitsemalla, mutta se on kuitenkin keinotekoista. Vain pelaajasta itsestään lähtevä motivaatio on kestävää ja tuloksellista silloinkin, kun harjoittelu itsessään ei välttämättä ole niin kivaa. Kiva lähtee oikeasta asenteesta ja intohimosta harjoitteluun eli pelaajasta itsestään. On kivaa, kun kehittyy.

Pitkäjänteinen ja laadukas kasvatustyö seuroissa on suomalaisen jalkapallon kivijalka (14.6.2017)

 

Mediassa on tänä vuonna keskusteltu laajasti suomalaisen juniorijalkapalloilun tilasta, ja varsinkin pelaajakehityksen laatu on useassa kirjoituksessa ja keskustelussa noussut esiin. Kirjoituksissa ovat kuitenkin sujuvasti sekoittuneet miesten A-maajoukkueen menestys, lisenssipelaajien määrä koko maassa sekä juniorivalmennuksen taso. Keskusteluiden pohjalta myös useat laji-ihmiset ovat syyllistyneet toistensa mustamaalaamiseen ja syitä alemmuustilaan etsitään Palloliiton ja piirien toiminnasta alkaen, aina seurojen päivittäisen tekemisen kyseenalaistamiseen asti. Syyttelyn sijaan pitäisi miettiä, mitä itse voitaisiin tehdä vielä paremmin ja laadukkaammin.

On toki hyvä, että ollaan kriittisiä, mutta on vain osa totuutta, että suomalainen jalkapallo olisi alemmuustilassa. On totta, että miesten A-maajoukkueen tulokset viime vuodelta ovat huonoja ja emme tällä hetkellä pysty riittävästi tukemaan huipulle pyrkiviä lahjakkuuksia yksilötasolla. Tosiasiat on todettava, mutta niistä ei voida vetää liian suoria johtopäätöksiä koko lajin tilaan tai tulevaisuuteen.

Harrastajamäärä ja sen kasvu ovat se kivijalka, jonka varaan suomalaisen jalkapallon parempaa tulevaisuutta rakennetaan. Nais- ja tyttömaajoukkueiden sekä poika- ja nuorisomaajoukkueiden tulokset ovat olleet rohkaisevia. Suomesta on aivan viime aikoina siirtynyt useita nuoria pelaajia suoraan isoihin ulkomaisiin seuroihin. Veikkausliiga on kasvattanut yleisömääriään. Olosuhteet ovat kehittyneet koko ajan paremmiksi. Pelaajakehitykseen ja valmennuskoulutukseen on tehty ihan konkreettisia kehitystoimenpiteitä mm. Fortum Tutor- ja talenttivalmentajaohjelman kautta. Näiden lisäksi Palloliitto on parhaillaan toteuttamassa oman toimintansa tehostamiseksi suurinta muutosta perustamisensa jälkeen. Kuten poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola Seurojen ääni- seminaarissa totesi, olemme menneet valtavasti eteenpäin ja asiat voisivat olla myös paljon huonommin.

Pelkästään isolla harrastajamäärällä emme tietenkään saavuta kansainvälistä menestystä. Ratkaisevinta on se, että tarvitsemme hyvin hoidettuja ja johdettuja seuroja, joissa tehdään pitkäjänteistä, suunnitelmallista ja laadukasta arkipäivän työtä. Seuroista täytyy löytyä valmentajia, jotka tietävät tarkalleen mitä, miten ja miksi missäkin ikäluokassa on tehtävä, jotta pelaajan laadukas arki taataan. Valmentajilla on oltava myös aikaa ja rauha tehdä työtään. Valmentajille on pystyttävä takaamaan riittävä tuki, taloudellinen turva ja koulutus.

FC Kontu on pelaajamäärältään Helsingin piirin kolmen suurimman seuran joukossa. Tässä suhteessa tilanteemme on siis erittäin hyvä. Haluamme edelleen terävöittää toimintaamme ja jatkossa tulla entistäkin tunnetummaksi laadukkaasta kasvatustyöstä. Laadukkaan kasvatustyön tae on yhteinen arvomaailma ja se, että pyrimme valmentajiemme kanssa joka ikinen päivä siihen, että pelaajillamme on harjoituksissa kivaa. Se, että jalkapallon pelaaminen ja harjoituksissa käyminen on kivaa, eikä pelaajaa tarvitse erikseen motivoida harjoittelemaan, mahdollistaa teknisten, taktisten, fyysisten ja henkisten ominaisuuksien kehittymisen osaavalla valmennuksella. Motivaatio harjoitteluun täytyy kuitenkin lähteä pelaajasta itsestään, se ei voi olla kiinni ulkoisista tekijöistä.

FC Kontun tavoitteena on kuljettaa mahdollisimman suurta määrää pelaajia ikäluokasta toiseen kohti omaa huippuaan. Menestystämme kasvattajaseurana mitataan mm. sillä, että meillä on edelleenkin tasaisen laadukkaita ja elinvoimaisia joukkueita vanhimmissa juniori-ikäluokissa sekä laajalla rintamalla oman kasvatustyön tuloksia seuran edustusjoukkueessa.

On selvää, että mitä laadukkaampaa työtä junioriputken aikana teemme, sitä parempia pelaajia kykenemme kasvattamaan ja sitä korkeammalla tasolla juniorijoukkueemme ja myöhemmin oma edustusjoukkueemme pelaa. Mikäli tämän putken aikana olemme jossain vaiheessa tilanteessa, jossa joku pelaajistamme halutaan menestyneempään seuraan pelaamaan niin sanotusti kirkkaammissa valoissa, olemme siitä vain erittäin ylpeitä.

Tässä blogissa valmennuspäällikkömme Niklas "Nikke" Pippingsköld kirjoittaa ajatuksiaan pelaajakehityksestä, valmennuksesta ja seuramme juniorityön kehittämisestä.